Ystävyydestä ja rantapäivistä
Kuuluisa fadolaulaja oli oikeassa. Mutta hänen sukulaistyttönsä taas aika blaah.
Makaamme rannalla ystävän kanssa, ekaa kertaa tänä kesänä. Hikinoro valuu selästä, pakko mennä mereen. Atlantin vesi on aivan jäätävän kylmää tähän aikaan vuodesta mutta sen jälkeen tuntuu ihanalta. Kehossa ja mielessä.
On tää kyllä, sanon, vähän kun alusvaatteissa makais ulkona, syö sipsejä ja sitten on illalla ihanan väsynyt olo vaikkei ole tehnyt mitään koko päivänä.
Se just! ystävä huudahtaa.
Myöhemmin puhumme kaikesta muusta. Sori vielä pitää vähän valittaa, tästäkin asiasta, oon tänään kyllä niin valittajapäällä, hän sanoo. Mutta sun seurassa saa olla!
Siinäpä ihana kohteliaisuus, ajattelen. Minusta ei ikinä saa ylipositiivista ystävää joka uskoo siihen että jos olet tänään täysin rahaton, voit olla ensi viikolla jo miljonääri, mutta olen se ystävä jonka seurassa saa valittaa sydämensä kyllyydestä.
Olen vaihtelevan kaliiberin valittajaluonne itsekin. Sovin Portugaliin hyvin, sillä täällä tykätään myös valittaa, tekemättä asioille mitään. Olen ihan samanlainen. Kun valitin taannoin eräälle toiselle ystävälle siitä miten ei ole tarpeeksi töitä, hän kysyi miten olen yrittänyt hankkia lisää asiakkaita. Istumalla puistonpenkillä kahvin kanssa ja refreshaamalla sähköpostia, vastasin rehellisesti.
Ekaa kertaa tänä kesänä rannalla maatessani muistan miten paljon rakastankaan Portugalin kesien rantaelämää. Aamuja kun avaan ikkunat ja ilma tuoksuu helteelle jo ennen yhdeksää sekä sitä että on edessä kokonainen päivä siitä nauttien. Portugalailaisen fadolegenda Amália Rodriguesin tunnetuksi tekemä klassikkolaulu sanookin: cheira bem, cheira a Lisboa (tuoksuu hyvältä, tuoksuu Lissabonilta).
Lissabon tuoksuu kukilta ja mereltä, Rossion kahviloilta, laulussa jatketaan. Ne ovat myös minun suosikkituoksuni koko maailmassa. No listalle voisi vielä lisätä koiranpennun tassujen tuoksun.
Pitkän kesän aikana rannoilla maatessa ystävyyssuhteiden hoito luonnistuu myös kuin itsestään. Sillä mikä olisikaan parempi paikka puhua ihan kaikesta kun laiska rantapäivä, ei kiire mihinkään ja vierekkäin makoilu. Ja se että rannalla puhelimen näyttö tahmaantuu aurinkorasvasta ja on liian kirkasta sen selaamiseen muutenkin.
Oikeastaan monet ystävyyksien parhaat hetket ovat juuri näitä rantapäiviä. Mennään ajoissa, juodaan kahvit, käydään läpi tärkeimmät kuulumiset (usein: ei mitään. Se on tässä iässä oikeastaan hyvä jos ei kuulu mitään ihmeellistä). Puidaan asioita, välillä saa nukahtaa, sitten virkistäytyä meressä, käydä ehkä lounaalla, joskus jäädä vielä illaksi, juoda viiniä auringonlaskua katsellen ja kotona jaksaen juuri ja juuri huuhdella suolaisen meriveden bikineitä ja hiuksia haurastuttamasta.
Tänä alkukesänä edesmenneen Amália Rodriguesin laulua hyräillessäni mietin myös kuinka hänen sukulaistyttärensä kanssa yritin vielä viime kesänä olla ystäviä. Tänä kesänä olen sen verran vanhempi ja viisaampi etten enää halua viettää aikaa ihmisten kanssa joiden seura uuvuttaa minua.
Siis uuvuttaa erilailla kun sipsien syönti auringossa. Sipsien syönti auringossa -uupumus taas on parasta.
Ja se että on vasta toukokuu!
—
Jos pidät tästä blogista, voit tukea sitä alla olevalla painikkeella :)