Viimeisten iltojen viestit
Olen elänyt viimeiset kahdeksan vuotta pohtien olisiko parempi, kivempi, loogisempi, aikuisempi ja järjellisempi ratkaisu asua Suomessa. Vaiko sittenkin Portugalissa.
En ole vielä löytänyt vastausta. Olen päättänyt jäädä Portugaliin, ostaa sieltä asunnon, sitten käynyt katsomassa homeessa olevia asuntoja joihin budjettini riittää ja sitten katsonut kun homeisten asuntojen hinnat ovat taas tänä vuonna nousseet kaksikymmentä prosenttia ja luopunut kokonaan toivosta.
Tätä kaikkea miettiessäni olen käynyt joka kesä Suomessa. Yleensä menen sinne alkukesästä (yötön yö) tai sitten heinäkuussa (kaikilla loma).
Aina lähtiessä iskee ristiriita:
Haluan Suomen kesän (ei ikinä liian kuuma, ihanan hiljaista, maukkaita mansikoita ja uusia perunoita) mutta myös Portugalin kesän (aina liian kuuma, ihan hirveä meteli ja ihmispaljous kaikkialla, ei voi edes urheilla, hiki koko ajan ja päätyy juomaan kylmää vinho verdeä monina iltoina).
Haluan molemmat! Samaan aikaan! Kaikki mulle!
Siirtymäkohdissa, matkalaukkua pakatessa, tulee aina se isoin kriisi: JOSKUS VIELÄ PAKKAAN VIKAA KERTAA TÄÄLTÄ POIS MUUTTAESSA!
Tällä kertaa vikana päivänä ennen Suomeen lähtöä huokailin kyllästyneenä: Portugalia ja sen älyttömyyttä, jaahas, uudet ulkomaalaislait päätetty, haluatte vain rikkaita tänne, oikeistohallitus ja niin edelleen. Huokailin lisää: jotain pitäisi blogiinkin taas kirjoittaa, eikä ole muuta mielessä kun valitusta.
Ystävä tuli illalla hakemaan vara-avainta huonekasvien kastelun vuoksi. Oli lämmin kesäyö. Mennäänkö vikan illan viineille johonkin, hän kysyi. No yksille, vastasin.
Yritimme lähiravintolani, ihanan Kaurismäkeläinen fiilis, terrassia. Ihan täynnä, ei mahdu. Äh turistit, ihmispaljous, meteli!
Päädyimme entisen kotini ikkunasta näkyneen portugalilaisravintolan terassille. Voidaanko tulla vaan viineille?
Joo käy.
Jossain vaiheessa nauroimme omille jutuillemme niin keskittyneesti (ja ehkä äänekkäästikin) että (söpö!) tarjoilijapoika tuli kysymään ottaisimmeko kenties toisetkin lasilliset.
Kaadettuaan isoon lasiin vinho verdeä, tarjoilija katsoi minua ja hymyili, voin kaataa lisääkin, hän sanoi.
Haha, ei, ei tarvitse, vastasin, melkein jatkaen että huomenna on lento, ei pitäisi… ja älä nyt liioittele.
Voin muka katsoa muualle ja kaataa vahingossa lisää, pomokaan ei suutu, tarjoilija jatkoi.
Jäimme vielä tunniksi, puoleksitoista, kuka tietää. Keksimme upean bisnesidean, mitä manifestoisimme loppukesälle, puhuimme maailman taas vähän paremmaksi.
Oli yksi niitä iltoja jolloin en voisi kuvitellakaan asuvani muualla kuin samassa maassa ystävän, reilujen viinikaatojen, kuumien kesäöiden ja flirttailevien miestarjoilijoiden maassa. Joskus kun ne pienet asiat ovat suuria asioita.
Mutta sitten toisaalta taas…
Jostain kummallisesta syystä lähes aina vikat illat ennen Suomeen lähtöä ovat niitä kun Portugali ja universumi viestittävät minulle että mene vaan, mutta tule takaisin, kuulut kyllä tänne.
—
Jos pidät tästä blogista ja haluat tukea sitä, voit tehdä sen alla olevalla painikkeella.