Hyvän elämän määritelmä (jonka varastin eräältä mieheltä)

Kun olin töissä mainosalalla, elämä oli tosi usein paperivedosten odottelua.

Niin, tämä oli 2000-luvun puoliväliä jolloin tehtiin paljon printtimainoksia. Osasin eri lehtien mainoskoot ulkoa. Niin paljon niitä tehtiin.

Mainoksista otettiin printtivedokset, jotka graafikon piti aina tarkistaa. Siirretään vähän logoa, laitetaan tekstiä ihan vähän isommalla että näkyy ja saisiko kuvaan vähän kontrastia lisää. Mainoksen suunnitellut Art director oli jo aikapäiviä sitten lähtenyt tärkeään palaveriin ja graafikko sai hoitaa käytännön asiat kuntoon. Sitten lähetti suhasi mainostoimistojen ja painotalojen väliä.

Aina perjantaisin, siinä neljän jälkeen, oli luvallista mennä odottamaan vedoksia kulman takana sijaitsevaan Coronabaariin. Laittoi vaan painoon viestin: laittakaa lähetillä vaan, tiedätte kyllä minne ;)

En ole oikeastaan koskaan, sitä ennen tai sen jälkeen kokenut itseäni niin tärkeäksi aikuiseksi ihmiseksi, kun tarkastaessani fonttien pistekokoja ja kuvien rajauksia Coronabaarin pöydässä viinilasillisen kanssa.

Siinä oli tärkeän aikuisen tuntua.

Samaa tärkeyden tunnetta voisi varmasti kokea jos hankkisi lapsen josta olisi vastuussa.

Cooleusasteikossa tärkeä vedostentarkastaja™ Coronobaarissa on kyllä ylempänä, for sure.

Vielä nykyisinkin, koska teen graafikkotöitä joissa on paljon odottelua, määritän elämäni onnellisuusasteikkoa oikeastaan niin että on pystyttävä elämään sen verran lähellä sen verran kivaa puistokahvilaa että voi paeta sinne kahville odottaessaan ookoota asiakkaalta saadakseen kirjankannen tai kutsukortin painoon.

Paljon mitään muuta en elämältä toivo juuri nyt. Ainakaan nyt näinä aikoina kun kaikki on niin päälaellaan maailmassa että onni on kiskottava irti hyvin pienistä asioista.

Vähän kuten eräs portugalilaiskirjailija sen instagramissaan täydellisesti summasi:

Haluan maailman jossa on sen verran järjelliset asuntohinnat että voin asua sen verran kivassa naapurustossa että joku sellainen joka osaa sitä arvostaa, näkee päivittäiset asukokonaisuuteni kun kävelen kahville.

Juuri tämä. Hyvä elämä.

Ps. Jos pidät tästä blogista, voit tukea sitä alla olevalla painikkeella :)