Älä koskaan heitä huiveja pois, exien kanssa harkitse tarkemmin

Jos jotain olen oppinut elämästä, on se tämä:

Älä ikinä heitä pois vaatteita joiden kuosi kyllästyttää mutta jotka ovat muuten ihan kunnossa. NE TULEVAT VIELÄ MUOTIIN, ajattelen tänäkin keväänä kaivaessani esiin vanhoja kesävaatteita joista suurin osa on 5-10 vuotta vanhoja. Kuten esimerkiksi mustavalkoinen pallokuosinen kesämekko vuodelta 2018, joka on tänä kesänä yhtäkkiä taas tosi in.

Huivit ovat erityisesti tällaisia, niitä ei ikinä pitäisi heittää kierrätyslaatikkoon. Itse kaipailen tasaisin väliajoin kahta vanhaa huiviani jotka olen heittänyt pois: sitä mustavalkoista jonka ostin Berliinistä mimosabrunssin jälkeen vuonna 2007 ja toista keltasävyistä jonka ostin lontoolaisesta pikkuputiikista viileänä kesäpäivänä pari vuotta myöhemmin. Ah, tämänkin takin kanssa olisi käynyt se huivi, ajattelen aina toisinaan.

Miten voit muistaa jotkut hiton huivit noin tarkasti, kysyy ihanan suurpiirteinen ystäväni kävellessämme kadulla. (Ihailen hänen suurpiirteisyyttään: hän uskaltaa esimerkiksi pitää läppäriä kaasulieden päällä. Itse valokuvaan hellanlevyt joka kerta ennen kun lähden ulos talosta). Niin, mulla on kai vaan ilmiömäisen hyvä muisti, muistan aina KAIKEN pienimpiä yksityiskohtia myöten, vastaan hänelle. (Paitsi en sitä laitoinko hellan pois päältä, näemmä).

Tätä vintagehuivia en aio ikinä heittää pois. Se sopii erityisen hyvin mummolta perittyjen korvisten kanssa jolloin koko look on hyvin in my mummo era.

Myöhemmin samana iltana päädymme ystävän kanssa baariin. Tiskillä jonottaessani törmään mieheen jonka olen tavannut viime heinäkuussa eräiden rantasynttäribileiden etkoilla, istuen sinisillä tyynyillä koristetuilla puupenkeillä päivänä jolloin minulla oli luonnonvalkoinen hihaton mekko ja sininen kangaskassi sekä siniset korvikset ja vihreät bikinit ja join valkoviiniä jossa oli jäitä ja puhuimme erilaisista mereneläviä sisältävistä ruokalajeista, hänen ystävänsä deittailukokemuksista ja istuimme myöhemmin vielä saman pöydän äärellä illallisella (söin lohta ja perunoita, ei jälkiruokaa) jonka jälkeen vein rantakassini miehen auton takaluukkuun talteen ja loppuillasta poskipussasimme hyvästiksi Frank Oceanin soidessa taustalla.

Ja mies ei MUISTA IKINÄ EDES tavanneensa minua. Hah!

Kasvosi näyttävät kyllä etäisesti tutulta, asutko kenties naapurustossani, hän kysyy. En tiedä olisinko enemmän huvittunut vai loukkaantunut, mutta yllättäen valitsen ensimmäisen vaihtoehdon.

Haluaisin puhua siitä miten on mahdollista ettei mies muista minua (olenhan mieleenpainuva henkilöhahmo!), mutta päädymme onneksi puhumaan kaikesta muusta. Koko keskustelun ajan mietin tosin sitä kuinka Seinfeldissä Elaine saa pakkomielteen aikaan miehestä joka ei muista tavanneensa häntä koskaan aiemmin. The feminine urge sanoa jotain niin outoa että jos ikinä enää kohtaamme uudelleen, hän varmasti muistaa minut, käy mielessä.

Muistatko sä kaikki aivan merkityksettömätkin asiat noin tarkasti, suurpiirteinen ystävä kysyy viikkoa myöhemmin kun mainitsen asiasta hänelle uudelleen. Muistan lähes kaikkien ihmisten ensimmäiset kohtaamiset aina, tarkennan hänelle. Millainen vuodenaika oli, millainen ilma, mitä oli päällä. Mutta sitten saatan kyllä unohtaa tosi oleellisia asioita niistä ihmisistä. Niin, enemmän kuin joku supervoima kai se on sitä että mihin eniten keskittyy, sen muistaa. Olen kai sitten kovin pinnallinen koska muistan vaatteet ja miltä sää tuntui iholla, päättelen.

Niin tosiaan, kun kaipailen vanhoja vaatteitani, muistan niistäkin erityisesti miltä ne tuntuivat. Joskus joku mekko vaikka näyttää ihan hyvältä, mutta päällä se tuntuu kuitenkin jotenkin… oudolta. Vien joskus vanhoja mekkoja ompelijalle ja pyydän tehdä niistä hameen ja topin. Kaikki kun ei aina toimi parhaiten niiden alkuperäisenä ideana.

Niinkuin mekot ja

joskus myös ihmissuhteet.

Mietin tätä erityisesti kun ystävystyn uudelleen erään exäni kanssa. Hän muutti tasan vuosi sitten takaisin Lissaboniin oltuaan muualla töissä vuoden ajan. Sitä ennen välimme olivat vähän epämääräiset, eivät kylmät mutta emme erityisen paljon yhdessä henganneetkaan.

Nykyisin taas olemme hyviä ystäviä. Kuten vanhat mekotkin, piti vaan muokata alkuperäisestä ideasta (suhde) uusi (päivitetty) versio: ystävyyssuhde.

Koska exäni on töissä lähellä kotiani, käymme usein kahvilla keskellä päivää. Aina kun muistelemme vanhoja, huomaan että monet asiat muistamme ihan eri tavoin. Sinä sanoit näin, minä kerron ja hän väittää jotain aivan toista. Silloin mietin omaa muistiani ja tarvettani olla aina oikeassa.

Oikeastaan tämä oli syy sille miksi suhteemme ei toiminut. Olimme kaikista pikkuasioista aina eri mieltä, vaikka isommat linjaukset osuivatkin yksiin. Parisuhteessa sellaiseen hajoaa pää, ystävyydessä se ei sitä vastoin haittaa.

Oikeastaan ystävyyssuhteissa pätee toisen ystävän, minut vuosikausia tunteneen sanat: me ei voitais olla erilaisempia. Mutta jotenkin tää toimii!

Samaa mietin ostaessani vuosikymmeniä sitten lempihuivini berliiniläisestä pikkuputiikista. Se ei näyttänyt oikeastaan muilta vaatteiltani, mutta sopi jotenkin kummasti kaiken omistamani kanssa. Jotenkin tää vaan toimii!

Note to self: Saat olla oma raivokas itsesi, mutta älä aina raivosiivoa elämästäsi liian pikaisesti epäsopivia vaatteita ja ihmisiä pois.