44% todennäköisyydellä tämä ei ole sinun vuotesi

Täytin viime kesänä 44 vuotta.

Olen aina ajatellut että 4 on onnennumeroni. Ja entä sitten TUPLANELONEN?

Asuessani vielä Helsingissä menin kerran katsomaan asuntoa joka oli ihanalla kadulla. Olin asunut samaisella kadulla aiemmin yhden kesän. Asunto oli kaikkea sitä mistä olin unelmoinut: vanhan talon tunnelmallisuus, enemmän neliöitä kuin aiemmassa, pyykkikone sekä kauniit puulattiat. Paitsi että ilmoituksessa luki: ei lemmikkejä.

Menin silti katsomaan asuntoa. Noin kaksikymmentä muutakin oli katsomassa sitä, olihan sijainti hyvä ja hintakin erittäin kohtuullinen. Olin pukeutunut kukalliseen kesämekkoon ja näytin homssuiselta. Pätevän oloiset pariskunnat juttelivat mielistelevään äänensävyyn välittäjän kanssa.

Katsoin ulos olohuoneen suurista ikkunoista. Vastapäisen talon numero oli 44.

Kirjoitin välittäjän antamaan paperiin kaikki perustietoni. Loppuun kirjoitin että tämä on unelmieni asunto ja olisin hyvin onnellinen jos juuri minut valittaisiin tähän elämääni elelemään.

Seuraavana päivänä sain puhelun jossa kerrottiin että vuokranantaja on valinnut juuri minut. Olin juuri K-kaupan kassalla ostamassa muovirasiaan pakattua eineskeittoa enkä voinut uskoa hyvää tuuriani.

44, ajattelin.

Niin, voisitko kysyä omistajalta onko minun mahdollista saada asunto vaikka minulla olisi lemmikki. Kissa nimittäin, kysyin välitttäjältä. Jätin mainitsematta että minulla oli itseasiassa, niin, kolme kissaa. Tai kaksi omaa ja yksi ex-poikaystävän kissa. Mutta en halunnut kuulostaa hullulta kissanaiselta, joten jätin lukumäärän kertomatta.

Välittäjän soitti takaisin tunnin päästä ja sanoi että kissa on myös tervetullut.

Rakastin asunnossa asumista. Siinä oli huikea huonekorkeus, jonka vuoksi ostin seitsemän metriä kallista verhokangasta. Rakastin tiilitalonäkymää keittiön ikkunasta, siitä tuli jotenkin sellainen olo että olisin ulkomailla.

Niin, rakastin asuntoa mutta kaikki ne seitsemän vuotta jotka siinä asuin, halusin samaan aikaan salaa muuttaa Suomesta pois. Niistä vuosista kolme viimeistä ajattelin että muuten kyllä muuttaisin ulkomaille muuten mutta KUN TÄMÄ ASUNTO ON NIIN KIVA.

Kunnes eräänä kesänä palattuani lomamatkalta Lissabonista istuin ihanan asuntoni sohvalla ja tajusin etten voi olla tekemättä asioita joita haluan tehdä vaan siksi etten osaa päästää irti ihanasta asunnosta.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin muutin asunnosta pois.

Lissabonin ensimmäinen asuntoni, kaiken alku, oli numerossa 4. Asuin siinä vain kuukauden, mutta otin sen silti merkkinä universumilta.

Viime kesäkuussa kun täytin 44, tulin omalta synttäri-illalliseltani kotiin ja ajattelin että tästä se nyt lähtee, onnen vuosi.

Elokuussa isäni kuoli.

Lokakuussa työt loppuivat kuin seinään.

Marraskuussa sain parhaan lissabonilaisystäväni kanssa aikaan sellaisen kriisin joka melkein rikkoi koko ystävyyssuhteen.

Joulukuussa makasin magneettikuvausputkessa jonka jälkeen tekoälyn avustuksella käänsin tuloksia joissa luki koodi BIRADS 4 ja sen tulkinta: aika suuri todennäköisyys että sinulla on syöpä.

Tammikuussa kävin koepalassa jonka jälkeen nojasin lissabonilaissairaalan seinään ja sanoin sairaanhoitajalle vahingossa suomeksi että luulen pyörtyväni. Otin taksin kotiin ja makasin sängyssäni hirveissä kivuissa tajutakseni etten omista juuri sellaista särkylääkettä jota siihen kipuun oli sallittua ottaa. Kello oli kymmenen illalla ja satoi kaatamalla vettä, mutta onneksi se ystävä jonka kanssa melkein riitaannuin, lähetti uber deliveryllä särkylääkettä, itse tekemäänsä tomaattikeittoa ja suklaalevyn.

Seuraavana päivänä portuglailainen sairasvakuutukseni, joka oli jo etukäteen luvannut maksaa kalliista operaatiosta 80%, päättikin muuttaa mielensä. Katsos vaan, emme maksakaan, he totesivat portugalilaiseen tapaan.

Tällaisen vuoden jälkeen sekään ei yllättänyt.

Voihan 44, ajattelin (stressaavaa) viikkoa myöhemmin kun sähköpostiin kilahti koepalan tulokset. Voisko tässä kauhujen vuodessa olla jotain hyvääkin?

Ei syöpää, luki heti alussa. HUH.

Tuplanelosen onnen vuotta on nyt jäljellä tasan NELJÄ kuukautta. Tai sanoisinko “onnen vuotta”.

Vai luottaisinko edelleen neloseen?