30/45/60-sääntö
Kävin eilen ystävän kanssa lounaalla.
Varjoisalla terassilla istuessamme päivittelimme tavallisia asioita: kuinka ennen oli kaikki halvempaa, miksi portugalilaiset niin kovin rakastavat draamaa ja sitä miten olemme tunteneet lähes kahdeksan vuotta.
Niin muistatko ne euron viinilasilliset alkuvuosina täällä! Nykyisin ei saa kahviakaan siihen hintaan.
Ystävä joi sitruunalimonadia, minä kuplavettä. Tiesin että hän maksaa lounaan koska kokee olevansa minulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa sillä eräänä keväänä olin hänelle vaikeassa tilanteessa todella hyvä ystävä. Se on totta vaikken odotakaan aiheesta rahallista kiitosta.
En tiedä johtuuko se menneistä koronavuosista vai ikääntymisestä mutten yleensä ikinä buukkaa itselleni enempää kuin yhden ohjelman per päivä. Sosiaalinen patterini on kun vanha iphone - se vaan yhtäkkiä tyhjenee kolmestakympistä nollaan.
Näin kuitenkin toista ystävää illalla, koska oli ihana hellepäivän ilta. Menimme piknikille kauniiseen puistoon. Sushirullat ja jäiset viinirypäleet nautittuamme puhuimme hyvin samoista asioista kuin aiemmin päivällä toisen ystävän kanssa: miten ennen täällä oli erilaista. Ja siitä iänikuisesta draamasta sekä portugalilaisten kummallisesta vanhoillisuudesta. Ja kesästä.
Aina kun kesä alkaa, mietin miten olen selvinnyt siitä ajasta kun ei ole ollut kesä!
Kävelin kotiin auringonlaskun värjätessä tutut pastellikadut vaaleanpunaiseen huntuunsa. Olo tuntui tosi onnelliselta.
Kai kaikki pitävät kesästä enemmän kun muista vuodenajoista mutta itse juhannuksena syntyneenä koen todellakin olevani erityisesti kesän lapsi. Monella tapaa olen eniten oma itseni juuri kesäkuukausina.
Kotiin kävellessäni mietin yhtäkkiä sitä miten hassua on että kahdella ystävälläni on ikäeroa tasan kolmekymmentä vuotta. He eivät ole ikinä tavanneet toisiaan ja minä olen heidän ikäeronsa puolivälissä. Toiselle heistä minä olen paljon vanhempi, toiselle taas saman verran nuorempi. Muistin yhtäkkiä viimeiseltä Suomessa asutulta vuodelta illan kun olin kotibileissä ja sellaisen yhtäkkisen inhon sitä kohtaan kuinka samanlaisia me kaikki olimme. Saman ikäisiä, saman värisiä ja samoista lähtökohdista. Nyt tajuan että kyse ei ollut niistä ihmisistä vaan omasta kipeän palavasta halustani lähteä muille maille. Ja sitten kuinka paljon olisinkaan maksanut päästäkseni takaisin niihin suomalaisiin kotibileisiin kun olin portugalilaisissa vastaavissa muutamaa vuotta myöhemmin.
Oot tosi inspiroiva, sanoo vanhempi ystävä minulle joskus. Mun pitää oppia toi, sanon nuoremmalle ystävälle toisinaan jostain minkä hän on paremmin elämässään oppinut kun minä.
Välillä kumpikin vituttaa minua: sekä ikä että oppiminen. Joskus ärsyttää jonkun sileät kasvot ja se että toisilla on vielä enemmän aikaa tehdä kaikkea. Tai jollain vanhemmalla on enemmän rahaa, hienompi asunto, järjellisempi ura.
Sillä olenhan ihan tavallinen tyyppi, en mikään yli-ihminen.
Kliseeautomaatti olen toki myös eli lopetankin tämän tähän: ikä on vain numero, aina toisinaan.
Jos pidät tästä blogista ja haluat tukea sitä, voi tehdä sen alla olevalla painikkeella :)